Roskasta aarteeksi – millaista on adoptoida koira

5.9.2018

 

Churro on ensimmäinen koirani. Lapsuudenkodissani ei koskaan ollut koiraa, mutta olen ollut niiden kanssa tekemisissä aina. Olin se naapurin lapsi, joka ilmestyi oven taakse koulun jälkeen kysymään, voisiko teidän koiran viedä ulos. Luin joka ikisen koirista kertovan lasten tietokirjan, jonka sain käsiini. Keräilin koira-aiheisia kortteja, magneetteja ja figuureita ja omistin pehmokoirakennelin.

 

En muista tarkkaan, koska ajatus koiran adoptoimisesta nosti päätään. Mutta nopeasti oltiin siinä tilanteessa, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa. Kun sitten sain kuulla, että vanha työkaverini oli adoptoinut koiran Romaniasta Kulkurit ry:n kautta, otin häneen saman tien yhteyttä. 

 

 

Lopulta koitti se ilta, kun makasimme poikaystäväni kanssa sohvalla läppäri vatsan päällä ja selasimme kuvia Kulkurien adoptio-ohjelmassa olevista pennuista. Hellyttäviä kuvia klikattiin auki sitä mukaan, kun niitä sattui eteen ja luonnekuvaukset luettiin tarkasti läpi. Etsimme keskikokoista tai suurta poikakoiraa, joka ei näyttäisi merkkejä päällepäsmäröinnistä tai olisi kovin haukkuvaa sorttia. Tarhalle hylätystä kahdeksan pennun Cow Teamista klikkasimme auki Churron kuvan. Se oli ensimmäinen koira, josta poikaystäväni totesi, että tuo voisi olla meidän. Se riitti minulle – olisin voinut ottaa jokaisen ohjelman pennuista.

 

Kirjoitimme siis pitkän viestin Churron varaajalle, jossa kerroimme, keitä olemme, miksi haluamme adoptoida ja miksi juuri Churron. Lähes saman tien saimme vastauksena sivukaupalla lisäkysymyksiä, kuten esimerkiksi, kauanko olemme olleet yhdessä. Sähköpostikirjoittelun jälkeen oli vuorossa puhelinhaastattelu, jossa oli kerrottava muun muassa se, kummalle koira jäisi, jos eroaisimme. Kysymyksillä järjestö haluaa varmistaa, että koira päätyy sille sopivaan perheeseen.

 

Puhelun jälkeen alkoi Churron matka kotiin. Romaniassa sille tehtiin lääkärintarkastus, jonka perusteella se sai terveen paperit. Lähestyvien joulupyhien takia odotimme Churroa Suomeen vasta vuodenvaihteen jälkeen, mutta taisi mennä viikko, kun sain sähköpostin, jossa kerrottiin Churron lentokoneen laskeutumisaika – joka oli neljän päivän päästä. 17.12.2016 ajoimme Helsinki-Vantaalle ja istuimme terminaali 2:sen lattialla odottamassa, kun kuljetusbokseja purettiin. Näimme vilauksia Churrosta kuljetuslaatikon aukoista.

 

Churro otettiin ulos viimeisenä. Istuimme väliaikaisessa leirissämme jonkin aikaa ja syötimme sille kanaa. Churrolla oli valjaat, panta ja kaksi hihnaa karkaamisen estämiseksi. Alkaessamme tehdä lähtöä kävi selväksi, ettei Churro kyennyt kävelemään. Joka kerta, kun hihna kiristyi, se säikähti ja pyrki pakoon. Jos sitä taas yritti seurata niin, että hihna pysyi löysänä, se säikähti kohtitulevaa ihmistä. Lopulta se oli kannettava autoon. 

 

Churron ensimmäinen ilta Suomessa.

 

Autossa raukka nukkui koko matkan. Vasta nyt kuvia katsoessani ymmärrän, miten pelokkaalta se todella näytti. Kotiin päästyämme se kyllä nousi sohvalle meidän viereen, mutta kyhjötti nurkassa kasvot seinään päin ja läähätti niin että pahaa teki. Harvoin olen tuntenut itseni niin avuttomaksi.

 

Lopulta Churro kääntyi ja vaikutti sen verran rauhalliselta, että uskalsimme koskea siihen. Se antoi alusta lähtien silittää itseään, muttemme halunneet aiheuttaa sille enempää ahdistusta. Toimme ruoka- ja vesikupin olohuoneeseen, mutta se ei uskaltanut laskeutua sohvalta. Muutaman kerran saimme sen houkuteltua hakemaan lattialta makupalan, mutta se hyppäsi takaisin sohvalle saman tien. Kannoimme sen ulos, mutta raukka ei uskaltanut ottaa askeltakaan. Kello oli kymmenen illalla, kun se ei enää kestänyt, vaan lorotti olohuoneen matolle valehtelematta ainakin minuutin. Olin niin helpottunut.

 

Poikaystäväni nukkui Churron kanssa sohvalla sen yön. Läähätys oli loppunut jossain kohtaa. Seuraava tehtävä oli saada se kakalle. Ei muuten ole niin helppoa kuin luulisi. Eräänäkin päivänä vietimme kahdeksan tuntia ulkona ennen kuin se teki tarpeensa. Jokainen ääni sai sen säikähtämään niin, ettei toimituksesta tullut mitään. Se pelkäsi autoja, koiria, ihmisiä, ääniä, you name it. 

 

Mutta Churro on sillä tavalla jännä tapaus, että se on sekä arka että utelias. Ja sitä mukaa, kun uudet asiat tulivat tutuiksi, arkuus karisi.

 

Churro on nyt kaksivuotias. Juuri kun luulin oppineeni sen tavat reagoida eri tilanteissa, siitä tulikin teini-ikäinen uros. Mutta se on maailman hienoin poika. Se on kulkenut jo niin pitkän matkan. Meidän suurin saavutus on se, että koira, jota ei aiemmin saanut katsoa silmiin, koska se ei osannut erottaa ihmisen ilmeitä koiran ilmeistä (koirien kesken silmiin tuijottaminen on uhkaava ja katseen kääntäminen rauhoittava ele), viihdyttää nyt kymmeniä ihmisiä sukujuhlissa kerjäten herkkuja. Olen siitä ihan sanoinkuvaamattoman ylpeä <3

 

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta romaanin. Olen oppinut ja joutunut opettelemaan koiran käyttäytymisestä niin paljon. Ja ennen kaikkea toteamaan, etten tiennyt siitä juuri mitään ennen Churroa. Niin suuri osa käsityksistäni perustui jälleen kerran kuulopuheisiin. Ja siksi alleviivaan sitä, ettei ole aivan sama, otatko ensimmäisen koirasi kasvattajalta vai tarhalta. Seuraavassa postauksessa kerron lisää niistä haasteista, mitä meidän matkan varrelle on ilmaantunut ja miten niistä selvittiin. 

Please reload